Siitepölykautta paossa USA:ssa – Tuomas Räsänen vierailevana tutkijana Cambridgessa, MA, 3.4.–28.5.2016

Teksti ja kuvat: Tuomas Räsänen

Vietettyäni aikaisemmin tutkimushankkeen tuella noin kuukauden Tukholman Kunglika tekniska högskolanissa, nyt oli aika lähteä merta edemmäs kalaan Bostoniin. Tai niin matkasuunnitelmia aloittaessani luulin ennen kuin tajusin, että MIT on Bostonin naapurissa Charles-joen toisella puolella Cambridgessa.

Näkymä Bostoniin MIT:n historian laitoksen takaa.
Näkymä Bostoniin MIT:n historian laitoksen takaa.

Tulin MIT:hen professori Harriet Ritvon vieraaksi. Ritvo on tutkimusalani kärkinimi maailmassa (ja myös hankkeemme ohjausryhmän jäsen). Vierailevan tutkijan paikka MIT:ssä ja ympäristö- ja eläinhistorian johtavan tutkijan vieraana lupasi paljon hienoja akateemisia keskusteluja ja tutustumisia oman alani tutkijoihin. Tutkija-minä varautui matkalle myös sillä ajatuksella, että kerrankin minulla olisi kaksi kuukautta aikaa keskittyä ilman häiriötekijöitä kirjoittamaan, lukemaan ja ajattelemaan. Toisaalta oli myös mielenkiintoista tutustua toimintatapoihin maailmankuulussa yliopistossa. Seikkailija-minä (jos keski-ikää lähestyvällä sellaista enää on) lähti tutkailemaan Uutta-Englantia, sen ihmisiä, kulttuuria ja luontoa.

Kävelymatkan päässä toisistaan olevat MIT ja Harvard (sekä Boston University, Tufts ja alueen noin sata muuta yliopistoa ja collegea) tekevät Suur-Bostonista ja etenkin Cambridgesta aivan poikkeuksellisen paikan Yhdysvalloissa, näin minulle täkäläiset kollegani vakuuttivat. Minulla on liian vähän kokemusta ja vertailukohtia Yhdysvalloista, että voisin sen paremmin vahvistaa kuin kiistää väitettä. Epäilemättä on kuitenkaan vaikea löytää montaakaan vastaavaa sivistyksen, älyn ja innovaatioiden keskittymää niin pieneltä maantieteelliseltä alueelta.

Harvardin henkeä haistelemassa (ei haissut enää veteliläiseltä lannalta).
Harvardin henkeä haistelemassa (ei haissut enää veteliläiseltä lannalta).

Itselleni on kuitenkin jäänyt kuva jossain määrin hengettömästä kaupungista, joka silmäilee vähän joka suuntaan epävarmana identiteetistään. Yhtäältä Boston kuuluu olevan eurooppalaisempi kuin kenties yksikään amerikkalainen kaupunki, millä bostonilaiset usein kotikaupunkinsa erinomaisuutta todistelevat. Sen eurooppalaisuus jää kuitenkin pahasti puolitiehen. Boston on amerikkalaiseksi kaupungiksi poikkeuksellisen vanha. Sen historian läsnäolo ei ole kuitenkaan samalla tavalla väkevää kuin Euroopan kaupungeissa ja saa aikaan värinää ainoastaan Yhdysvaltain kansalaisuskonnon täydellisesti omaksuneissa. Eurooppalaisesta katukulttuurista kahviloineen, aukioineen, toreineen on Bostonissa nähtävissä vain häivähdys.

Samalla Boston häpeilee amerikkalaisuuttaan olematta kuitenkaan New Yorkin tavoin aito kosmopoliitti. Salaattikulhojensa yli se katsoo karsastaen sydänmaiden macho-kulttuuria ja taikauskoisuutta, vanhoillisena ja nöyränä se paheksuu länsirannikon ylitsevuotavaa säihkettä. Boston on kuin omahyväinen akateemikko, joka halveksiessaankin salaa kadehtii norsunluutorninsa alla aukeavaa elämänvirtaa, sen hekumaa, pikkumaisuuksia ja höpsötyksiä, jotka siltä itseltään jäivät kokematta.

Vaan mikäpä minä olen heidän kaupunkiaan arvioimaan. Suurimman osan vajaasta kahdesta kuukaudesta olen viettänyt joko akvaariossa (joksi historian laitoksen väki lasiovista ja -ikkunaista työhuonettani kutsuvat) tai vuokra-asuntoni sisuksissa. Toki olen myös tavannut ihmisiä, paljon ihmisiä. Osa tapaamistani ihmisistä on luonnollisesti ”hyvää päivää kirvesvartta” -tuttavuuksia (poskilihakseni lienevät tekohymyn väsyttäminä kipeät vielä pitkään), mutta olen myös ystävystynyt joidenkin upeiden ihmisten kanssa. Olen kuunnellut jokaisen tilaisuuden tullen esitelmiä, joiden aiheet ovat vaihdelleet Yhdysvaltain maatalouspolitiikan historiasta kiinalaiseen 1900-luvun alun uskonlahkoon ja dinosaurusten esittämisestä museoissa matematiikan ja taiteen ristisidoksiin 1900-luvun tieteenhistoriassa. Pääasiassa olen kuitenkin lukenut ja kirjoittanut, välttymättä täysin myöskään Turkuun jättämiltäni työasioilta.

MIT:n historian laitos ei aivan vastaa amerikkalaisista elokuvista mieleen nousevaa kuvaa vehreästä kampusalueesta, jonka nurmikolla opiskelijat istuskelevat kirjoineen.
MIT:n historian laitos ei aivan vastaa amerikkalaisista elokuvista mieleen nousevaa kuvaa vehreästä kampusalueesta, jonka nurmikolla opiskelijat istuskelevat kirjoineen.

On ollut mielenkiintoista huomata, että maailman kolmen parhaan joukkoon kuuluvassa yliopistossa ei ainakaan laitostasolla ole puhettakaan keskittämisistä, profiloinneista ja synergiaeduista, noista suomalaisen koulutuspolitiikan kirouksista. MIT:ssä palkataan ihminen opettamaan ja tutkimaan jotain tiettyä maantieteellistä aluetta tai historiantutkimuksen suuntausta, jolloin koko laitoksen opetus ja tutkimus kattavat mahdollisimman laajan kirjon. Yhteistyötä toistensa kanssa ei tee kukaan, vaan kaikki keskittyvät omaan tutkimukseensa ja opetukseensa. Suomalaisen vierailijan mielestä keskittyvät liiaksikin. Kuten sain ensimmäisenä työpäivänäni hätääntyneiden kyselyiden jälkeen tietää, kahvitaukoja ei ole. Kollegoita näkee siis vain ohimennen käytävällä.

Tätä kirjoittaessani kahden kuukauden tutkijavierailuni MIT:ssä alkaa lähestyä loppuaan, sillä paluulento (toivottavasti minulla oli sellainen) on varattu vajaan viikon päähän. Aika on mennyt nopeasti ja hitaasti. Varsinkin reissun jälkimmäinen puolisko on hujahtanut ohi hetkessä. Toisaalta tuntuu olevan suunnattoman pitkä aika siitä, kun saavuin hyytävään kylmälle Bostonin lentoaseman pihalle. Saapumistani seuraavana päivänä satoi lunta, nyt ihmiset kulkevat kesävaatteissaan ja puistot hehkuvat helakanvihreinä alkukesän lehtien onnesta. Vähitellen olen tottunut amerikkalaiseen elämäntapaan, ja keskustelukulttuurikin on alkanut luonnistua paremmin kuin tänne saapuessani. Tosin how are you -tervehdys on ajoittain vieläkin ylitsepääsemättömän hankala. Kärsittyäni eräänä päivänä mahataudista kaupan myyjä tervehti minua noilla iänikuisilla sanoilla. Oli aivan hilkulla, etten vastannut not so well, lykkää näet ripulia.

Matkaan on mahtunut hienoja hetkiä mutta myös huonoja. Välillä olen kokenut ilon hetkiä työssä ja vapaa-ajalla, toisinaan iltaisin yksinäisyyden tunneta. Onneksi nykytekniikka (ja olut) auttaa jälkimmäiseen, kun Skype mahdollistaa yhteydenpidon kotijoukkoihin ja VPN Eurosportin katselun.

Vaikein ja samalla absurdein tilanne oli se aamu ja aamua seurannut päivä, kun kuulin Suomen Akatemian idioottimaisesta säännöstä, jonka mukaan akatemiaprojektit voivat maksaa asumiskustannukset vain korkeintaan kuukauden mittaisesta matkasta. Omalla kohdallani sääntö tarkoitti sitä, että olisin joutunut maksamaan asumiskustannukset kokonaan itse tai keskeyttämään matkani kuukauden mittaiseksi ja palaamaan Suomeen. Koska Bostonin alueen vuokrataso on aivan järkyttävän korkea, vuokran maksu omasta pussista ei olisi tullut kysymykseen. Kolmas vaihtoehto olisi ollut lentää välillä Suomeen ja sitten heti takaisin Yhdysvaltoihin, jotta raportteihin olisi saatu kaksi erillistä matkaa. Ja ilmasto kiittää Suomen Akatemiaa, joka pakkomielteisesti vaatii kansainvälistymistä, mutta joko porsaanreikiä etsien tai tutkijan velkarahalla. Asiaan löytyi tällä kertaa joustava ratkaisu ja pystyin jatkamaan vierailuani MIT:ssä. Tiedänpä kuitenkin vastedes, että Suomen Akatemia kannustaa tutkijoita vain pätkäkansainvälistymiseen.

Olen siis kansainvälistynyt liiankin paljon. On mukava palata kotiin.

Cambridgessa 23.5.2016
Tuomas Räsänen

The Great Dome, MIT:n symboli ja seremoniallinen pääsisäänkäynti
The Great Dome, MIT:n symboli ja seremoniallinen pääsisäänkäynti.

 

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *